Lauantaina sain tiedon,että toinen mummoistamme on saanut halvauksen ja odotettava elinaika on mitattavissa lähes tunneissa.Mummo on ollut jo monta vuotta vanhainkodin vuodeosastolla ja voinut suhteellisen hyvin.Lauantain halvaantuminen huononsi tilannetta.
  Olemme äidin kanssa odottaneet sitä kaikkein ikävintä puhelua.Sukulaiset,jotka asuvat lähellä mummoa,ovat olleet hänen luonaan.Me emme paikalle pääse,sillä matkaa kertyy lähes 500 km.Pelko on,että jos lähdemme,saavumme perille liian myöhään.Lisäksi meistä lähes jokainen on kiinni töissään.
  Toistaiseksi mummo on kanssamme.Vettä saati ruokaa hän ei pysty enää nielemään eivätkä voimat riitä silmien auki pitämiseen.Läsnä hän kuitenkin on läheisilleen.

  Tällaisena aikana olen miettinyt kaikkia niitä läheisiä (ihmisiä kuin eläimiäkin),jotka ovat syystä tai toisesta nukkuneet pois hiljattain.Tässä kuvassa on Minttu-koira,jonka poismenosta on jo kaksi vuotta.Harjoittelimme koulussa uurnakoristeen tekoa ja minulle oli itsestäänselvyys,että teen koristeen Mintun uurnaan,joka on edelleen kaappini päällä.
  Sitten olen miettinyt työpaikkamme kissaa,jonka poismenosta kerroin teille elokuun lopulla.Työpäivät ovat olleet jotenkin valjuja ilman kissaa ja olenkin polttanut sidontapöydällä kynttilää kissan muistolle.
  Toisaalta olen sitä mieltä,että kaikilla meillä on oma aikamme täällä.Onneksi yksikään läheisistäni ei ole poistunut täysin yllättäen ja terveenä esimerkiksi jonkun tapaturman seurauksena.Taustalla on ollut hiljaista vanhuuden hiipumista tai sitten parantumatonta sairautta.Lähes odotettua.
  Huomenna lähden rakkaani kanssa laivalle syömään ja nukkumaan.Nyt lähden kierrokselle...näemme!